Hyppää sisältöön

”Kukaan ei voi käyttäytyä näin.”

Muistan illan, jolloin ensimmäisen kerran ajattelin selkeästi: kukaan ei voi käyttäytyä näin. Olimme tulossa kotiin Pride-tapahtumasta bussilla. Joku käveli ohitseni, ja kumppanini syytti minua siitä, että olin katsonut tätä ihmistä liian pitkään – muutaman sekunnin verran. Yritin selittää, etten edes tiennyt kuka tuo oli. Selitykseni ei auttanut. Syytökset jatkuivat, sitten tuli mykkäkoulu, ja kotona jäin yksin sänkyyn täristen pelosta.

En silti vielä osannut ajatella, että tämä olisi ”oikeasti” väkivaltaa. Eihän kukaan ollut lyönyt minua.

Jälkiä, joita ei näe

Sen illan jälkeen kontrolli levisi vähitellen kaikkialle: kenen kuvasta sain tykätä ja ketä sain seurata somessa, ketä sain tavata. Lopulta en saanut tuoda kotiin omia ystäviäni, enkä saanut aloittaa harrastusta, jossa oltaisiin ”liian lähellä toisia ihmisiä”. Jokainen näistä asioista yksinään tuntui ehkä pieneltä silloin. Yhdessä ne veivät tilan, jossa olisin voinut olla oma itseni.

Kun yritin hakea apua omaan jaksamiseeni, vastaus oli, etten saa ”kunnolla puhua” siitä, mitä suhteessamme tapahtui. Opin, että avun hakeminenkin oli jotain, josta jouduin maksamaan.

”Niin poikaystävälläsi ja sulla menee siis hyvin?”

Kun ensimmäisen kerran sain kumppaniltani luvan hakea apua mielenterveyteni vuoksi, käytin sanaa ”kumppani” kun selitin elämäntilannettani. Vastauksena oli kysymys siitä, miten minulla ja poikaystävälläni menee. En korjannut. Annoin ymmärtää, että kaikki on hyvin, vaikka ei ollut. Siinä hetkessä tajusin jotain, jota en ollut osannut pukea sanoiksi aiemmin. Jos joku ei edes osaa kuvitella suhdettani oikein, miten hän reagoisi siihen mitä suhteessa tapahtuu? Onko tämä sittenkään turvallinen paikka avautua? Löydänkö sittenkään apua?

Sana löytyi vasta eron jälkeen

Erosimme, kun tajusin, että minusta ei ole enää mitään jäljellä. Olin hukannut itseni. Eron jälkeen olo oli helpottunut kun uhka oli poissa tai niin minä luulin.

Pari kuukautta eron jälkeen hermostoni romahti ja aloin saamaan paniikkikohtauksia ilman selvää syytä. Hain uudestaan apua, ja tällä kertaa kohtasin hoitajan, joka kysyi suhteestani sukupuolineutraaleilla sanoilla, olettamatta mitään etukäteen. Silloin joku sanoi ensimmäistä kertaa ääneen: tämä kuulostaa lähisuhdeväkivallalta.

Tuplahäpeä

Jälkeenpäin olen miettinyt paljon sitä, miksi kesti niin kauan tunnistaa, mitä suhteessani tapahtui. Olen päätynyt ajattelemaan, että kyse oli kahdesta päällekkäisestä häpeän kerroksesta.

Ensimmäinen oli häpeä siitä, ettei väkivalta näyttänyt miltään, mitä olin oppinut pitämään ”oikeana” väkivaltana. Ei mustelmia, ei lyöntejä, vaan jatkuvaa kontrollia ja mustasukkaisuutta, joka ei mahtunut siihen kuvaan, jota mediassa toistetaan. Minulla ei ollut termejä selittää kokemustani, joten en pystynyt ajattelemaan kokemaani väkivaltana.

Toinen kerros oli kysymys siitä, otettaisiinko tämä edes tosissaan, kun tekijä oli nainen. Tämä kysymys eli mielessäni koko ajan, näkymättömänä mutta läsnä: uskaltaisinko kertoa perheelle? Ystäville? Ammattilaiselle? Vai oletettaisiinko, ettei kahden naisen välillä voi olla sellaista vakavaa väkivaltaa, josta puhutaan?

Kun hoitaja vihdoin sanoi ääneen sen, mitä koin, se hetki puhkaisi molemmat kerrokset yhtä aikaa. Ensimmäisen: että kyse oli oikeasti väkivallasta, vaikkei se näyttänyt siltä. Ja toisen: että joku otti tilanteeni tosissaan, vaikka tekijä oli nainen.

Kun myöhemmin etsin netistä tietoa queer-suhteissa tapahtuvasta lähisuhdeväkivallasta, löysin hämmästyttävän vähän. Se on yksi syy, miksi kirjoitan tämän nyt.

Jos luet tätä ja tunnistat itsessäsi jommankumman näistä häpeän kerroksista. Ajatuksen siitä, ettei oma kokemuksesi ole ”tarpeeksi vakava”, koska siinä ei ole mustelmia, tai pelon siitä, ettei sinua uskottaisi, koska tekijä on samaa sukupuolta. Haluan sanoa sen, mitä kukaan ei sanonut minulle riittävän ajoissa: sinulla on oikeus tulla uskotuksi. Henkinen väkivalta on väkivaltaa, joka tuhoaa pikku hiljaa uhrin sisältä päin. Sinun ei tarvitse osata nimetä sitä oikein, jotta se olisi totta. Eikä sinun tarvitse odottaa, että joku muu sanoo sen ensin, vaikka se auttaakin, kun joku vihdoin tekee niin.

Jokainen ansaitsee väkivallasta vapaan suhteen, kumppanin sukupuolesta riippumatta.

– Kokemustoimija –

Ylläoleva teksti on osa Lähde-hankkeen kehittämistyötä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat kokevat muuta väestöä enemmän lähisuhde- ja seksuaaliväkivaltaa. Lähde-hankkeessa lisätään tietoutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta erilaisin toimenpitein. Tärkeä tiedonlisäämisen väline on kokemustieto.

Maria Merta

Lähisuhdeväkivaltatyön avopalvelut, Lähisuhdeväkivaltatyön avainhenkilömalli -hanke