Jokainen meistä on arvokas!

Lapsen oikeuksien päivän kirjoituskilpailun voittajan Minttu Haukilehdon kirjoitus aiheesta ”Jokainen lapsi on arvokas ja ansaitsee turvaa”.
Jokainen meistä on arvokas
Olipa kerran poika Apak. Hän oli 12-vuotias. Apak oli muuttanut Afganistanista Suomeen. Hänellä oli tummat, lyhyet ja kiharat hiukset. Apak asui äitinsä kanssa kahdestaan. Hän osasi puhua suomea sillä oli pienestä pitäen tiennyt, että he muuttavat suomeen kun Apak on 12-vuotias. Apak oli harjoitellut suomea jo paljon.
Oli aamu. Apak oli herännyt jo puoli seitsemältä laittamaan uudet vaatteensa päälle. Hänellä oli ruutuhousut ja musta huppari. Koulu alkoi vasta yhdeksältä, mutta Apak ajatteli, että on kiva valmistautua hyvissäajoin.
Kello oli puoli yhdeksän ja Apak oli jo matkalla kouluun, sillä hänen koulumatkansa oli kolme kilometriä pitkä. Koulumatka tuntui Apakin mielestä lyhyeltä sillä hän ei malttanut odottaa koulunkäyntiä.
Apak oli koulun välitunnilla yksin, mutta ei kauaa. Koulun “kiusaajaporukka” lähestyi Apakia. Kiusaajaporukassa oli Jarmo, joka oli pitkä, Annu, joka oli lyhyt ja Kari. Kari oli porukan johtaja.
– Mmm mitä haluatte? Apak kysyi.
– Kukas sinä olet? Kari uteli.
– Olen Apak, 12-vuotias poika. Apak sanoi.
– Jaaha, minkäs takia sulla on samanvärinen iho, kuin tummasuklaa? Kari tiuski.
– No se on mun geeneissä, Apak ynähti samalla kun hänellä valui
kyynel.
– Oii pikkupoikaa itkettää. Annu nauroi ja samalla tönäisi Apakia.
– EN OLE PIKKUPOIKA! Apak huusi.
Rehtori kuuli Apakin huudon ja juoksi paikalle. Samassa Jarmo, Annu ja Kari lähtivät pinkomaan karkuun.
– TAKAISIN NYT! rehtori meuhkasi jo pää punaisena.
– Okei… Kari karjui.
– Nyt selvitetään tämä sotku, rehtori sanoi ja kuulosti hieman rauhoittuneemmalta.
– Noi vain tulivat ja rupesivat haukkumaan ihonväriäni, Apak sopersi.
– IHONVÄRIÄSI? rehtori karjui uudestaan pää nyt aivan tomaattina.
– Joo, Apak nyyhkytti ja yritti puhua selvästi.
– TOISEN IHONVÄRIN HAUKKUMINEN ON RASISMIA! rehtori huusi vielä pää punaisempana.
– Mutta mm anteeksi, Kari sopersi.
– Joo no saat, Apak sanoi.
– Soitan teidän kiusaajien vanhemmille ja puhun heidän kanssaan.
– Ja Apak olen erittäin pahoillani, sillä ketään ei saisi luokitella ihonvärin tai ulkonäön mukaan, rehtori kertoi.
– Niin, Apak sanoi.
Jari tuli Apakin luokse ja hymyili. Jari oli myös 12-vuotias ja oli samalla luokalla, minne Apakin kuuluisi mennä.
– Haluaisitko olla mun kaveri? Jari kysyi Apakilta.
– Joo, se olis tosi kivaa! Apak vastasi ja hymyili samalla.
– Noniin, menkäähän Apak ja Jari, rehtori sanoi ja hymyili niin, että hampaat näkyivät.
Tunti oli alkanut jo puoli tuntia sitten, mutta pojat selittivät tilanteen opettajalle ja opettaja ymmärsi. Apak ja Jari pääsivät istumaan vierekkäin luokkaan ja supattivat koko tunnin vain kouluruuasta ja siitä että miksi ihmiset kiusaavat toisiaan, sillä se on aivan turhanpäiväistä touhua.
Koulun jälkeen Apak ja Rehtori tapasivat. Rehtori sanoi, että näin ei tule enää ikinä tapahtumaan ja kiusaajien vanhemmille on ilmoitettu asiasta. Kiusaajat lupasivat, että he ei kusaa ollenkaan enää ketään ikinä.
– En tiennyt edes, että koulussamme on kiusaajia, rehtori sanoi.
– Joo niin arvelinkin, Apak tokaisi.
Nyt Apak pääsi kotiin. Hänellä oli turvallinen ja hyvä olo, koska koko juttu oli saatu vihdoin selvitettyä.
Se on tärkeää, että jokaisella lapsella on turvallinen ja hyvä olla. Toivon, että tämä tarina sai sinut miettimään sitä, että KETÄÄN ei IKINÄ saisi kiusata minkään takia. Kiusaaminen aiheuttaa epävarmuutta ja pahaa
mieltä kiusatulle. Jotkut ihmiset vahingoittavat itseään sen takia, että heitä kiusataan. Tee maailmasta parempi äläkä kiusaa ketään!
Minttu Haukilehto 5.luokka Launiala